Paulin uskonnon alkuperä

Jeesuksen herraisuus (Osa 5)

Kirjoittanut John Gresham Machen

Varmasti pelkkä seikka, että kristityt käyttivät otsikkoa, jota käytettiin myös pakanakulttuureissa, ei todista mitään riippuvuutta pakanuudesta. Sillä otsikko "Herra" oli lähes yhtä vakiintunut jumaluuden kuvauksena kuin termi "Jumala". Olkoon mitä tahansa ollut sanan uskonnollisen käytön alkuperä, tämä käyttö oli tullut osaksi kreikkalaista kieltä. Missio, joka halusi julistaa yhden todellisen Jumalan, joutui, jos se puhui kreikaksi, käyttämään termiä "Jumala", jota tietysti oli käytetty pakanuskonnossa. Niin jos se halusi nimetä Jeesuksen Jumalaksi jollakin sanalla, joka samaan aikaan erottaisi Hänet Jumalasta, Isästä, se joutui käyttämään sanaa "Herra", vaikka tämä sana oli myös käytetty pakanuudessa. Kummassakaan tapauksessa kreikkalaisen sanan käyttö ei sisältänyt pienintäkään vaikutusta käsityksistä, jotka oli liitetty sanaan polyteistisessä uskonnossa.

Mutta Jeesukseen oli olemassa paljon vahvempi syy kreikkalaisen termin "Herra" käytölle kuin se, joka löytyi sen yleisestä käytöstä kreikkalaispuheisten kansojen keskuudessa. Termin uskonnollinen käyttö ei rajoittunut pakanallisiin kultteihin, vaan ilmenee myös, ja ehkä vielä vankemmin, kreikkalaisessa Vanhassa testamentissa. Sana "Herra" käytetään Septuagintassa hebräalaisen tekstin "Jahwe" kääntämiseen. Olisi täysin irrelevanttia keskustella syistä, jotka ohjasivat kääntäjiä valitsemaan tämän tietyn sanan. Epäilemättä jokin "Herran" sana vaadittiin assosiaatioiden takia, jotka olivat jo kertymässä hebrääläisen sanan ympärille. Ja erilaiset syyt voivat olla esitetty "kyrios" -valinnan sijaan jollekin muulle kreikkalaiselle sanalle, joka tarkoittaa "herraa". Mahdollisesti "kyrios" -juuri merkitys ilmaisi paremmin idean, joka oli tarkoitettu; ehkä myös uskonnollinen merkitys oli jo liitetty "kyriokseen", jota muut sanat eivät omistaneet. Jopa, mikä tahansa syy oli, "kyrios" oli sana, joka valittiin.

Ja tosiasia on suuri merkitys. Sillä kristinusko levisi ensin Septuagintan lukijoiden keskuudessa. Septuagintta oli juutalaisten synagogien Raamattu, ja synagogissa sen lukeminen kuului paitsi juutalaisten, myös pakanoiden joukoille, "jumalanpelkääjille" Apostolien teoissa. Jumalanpelkääjien kanssa pakanojen lähetystyö alkoi. Ja vaikka olivat pakana- kristityt, jotka eivät olleet lainkaan kulkeneet synagogin koulun kautta hyvin varhaisella ajalla - ehkä tällaisia kristittyjä oli vain vähän - jopa silloin Septuagintta käytettiin heti heidän opetuksessaan. Niinpä kun kristilliset lähetit käyttivät sanaa "Herra" Jeesuksesta, heidän kuulijansa tiesivät heti, mitä he tarkoittivat. He tiesivät heti, että Jeesus oli paikalla, jonka vain Jumala miehittää. Sillä sana "Herra" käytetään lukemattomia kertoja kreikkalaisissa pyhissä kirjoituksissa Jumalan, Israelin liittokumppanin, pyhimpänä nimenä, ja näitä kohteita sovellettiin vapaasti Jeesukseen.

Tämä Septuagintan käyttö termille "Herra", jossa Septuagintan kohdat sovellettiin Jeesukseen, mikä ilmenee itsestäänselvyytenä Paavalin kirjeissä, oli paljon tärkeämpi varhaiselle kristilliselle lähetystyölle kuin termin käyttö pakanakulttien piirissä. Ja se valaisee paljon enemmän termin alkuperäistä merkitystä, kun se sovelletaan Jeesukseen. Mutta pakanakäyttö on mielenkiintoinen, ja Boussetin ja muiden esittämä näyttö siitä tulisi olla kiitollisena vastaanotettua. Moderni tutkimus on vakiinnuttanut yhä enemmän tärkeän tosian - tosian, että kreikkalainen sana "kyrios" ensimmäisellä vuosisadalla oli, kaikkialla missä kreikkalainen kieli levisi, selvästi jumaluuden nimeksi. Yleinen sanan käyttö säilyi; sana ilmaisi edelleen suhteen, jonka isäntä ylläpitää orjiinsa. Mutta sana oli tullut karakteristiseksi uskonnolliseksi termiksi, ja se ilmenee uskonnollisessa mielessä, erityisesti Septuagintan mukaan, Uudessa testamentissa.

Näin ollen ei ole sopusoinnussa Uuden Testamentin käytön kanssa, kun Jeesus kutsutaan tiettyjen nykyaikaisen kirkon henkilöiden toimesta "Herraksi" pikemminkin kuin "Herraksi". Toisinaan tämä käyttö on ehkä omaksuttu tietoisen vastalauseena Uuden Testamentin käsitystä Kristuksen jumaluudesta vastaan; Jeesuksesta puhutaan "Herrana" hyvin samalla tavalla kuin taidemiehen johtaja puhutaan "Herrana" hänen seuraajiensa toimesta. Tai sitten sana tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, jonka käskyt on noudatettava. Mutta toisinaan nykyaikainen tapa omaksutaan hartaiden miesten ja naisten toimesta ajatuksella, että englannin sana "Herra" on kulunut loppuun ja että sanan "Herra" käyttö on lähempänä Kreikkalaisen Testamentin merkitystä. Tämä ajatus on väärä. Uuden Testamentin Jeesuksen nimeämisessä ei pidä pyrkiä palaamaan takaisin alkuperäiseen merkitykseen "kyrios"-sanaa. Sillä kreikkalainen sana oli jo kokenut kehityksen, ja sitä käytettäessä Jeesuksesta Uudessa Testamentissa se oli selvästi uskonnollinen termi. Se oli täsmälleen samat uskonnolliset yhdistykset, joita englannin sana "Herra" nyt omistaa. Ja hyvin samasta syystä. Englannin sanan "Herra" uskonnolliset yhdistykset johtuvat Raamatun käytöstä; ja Uuden Testamentin sanan "kyrios" uskonnolliset yhdistykset johtuvat myös Raamatun käytöstä - Septuagintan käytöstä. Kristityn tulee siis muistaa, että "pieni oppiminen on vaarallinen asia". Tasainen "Herran" korvaaminen "Herraksi" Jeesuksesta puhuessa on vain vääräntuulinen tuoreuden ja alkuperäisyyden ulkonäkö. Todellisuudessa se tarkoittaa joskus Uuden Testamentin käytön hengen poistumista.

Vastaavasti Bousset on suorittanut palveluksen asettaessaan selkeästi esille sanan "Herra" uskonnollisen merkityksen. Mutta hän ei ole onnistunut selittämään sen soveltamista Jeesukseen.

Lisäksi Boussetin teoriaan liittyy edelleen vaikeuksia. Termi "Herra", jota sovelletaan Jeesukseen, ja Jeesukseen liittyvä uskonnollinen asenne, joka ilmaistaan tällä termillä, syntyivät Boussetin mukaan sellaisissa yhteisöissä kuin Antiokian kirkko, ja pakanallisten käsitteiden vaikutuksesta. Mutta tietysti Boussetin selitys paulinismin alkuperästä ei ole vielä täysin esitetty. Paulinismi on paljon enemmän kuin ekstaattinen kultti-jumalan palveleminen; henkilökohtainen suhde Kristukseen hallitsee jokista apostolin elämän aluetta.

Bousset tunnustaa tämän tosiasian. Paavalin uskonto, hän myöntää, on paljon enemmän kuin uskonto, joka ilmaistiin Antiokian kirkon kokouksissa. Mutta hän olettaa, että muut Paavalin uskonnon elementit, jotka ovat laajalle levinneitä, saivat ainakin lähtökohtansa kultissa. Tässä löytyy yksi vähiten uskottavista elementeistä koko konstruktiossa. Bousset on aliarvioinut Paavalin uskonnon individualistisen luonteen. Ainakaan hän ei ole onnistunut osoittamaan, että Paavalin elämä "Kristuksessa" tai "Herrassa" tuotettiin kehityksestä, joka lähti ekstaattisista kokemuksista Antiokian kirkon kokouksissa.

Mutta jos Paavalin individualistinen uskonto kehittynyt "kultista", miten se kehittynyt? Miten uusien elementtien käyttöönotto voidaan selittää? Bousset on hyökännyt tähän ongelmaan suurella innostuksella. Ja hän yrittää osoittaa, että Paavalin uskonto, sellaisena kuin se ilmenee kirjeissä, kehittynyt Antiokian kultti-uskonnosta tunnistamalla "Herran" "Hengellä" ja yleistämällä ja eettistämällä Hengen toiminnan käsitystä.

Paulolainen oppi Hengestä, Bousset uskoo, on johdettu pakanallisesta mystisestä uskonnosta hellenistisestä ajasta. Täysin terminologian kysymyksestä riippumatta - vaikka Bousset pitää Reitzensteinin väitteitä olennaisilta osiltaan oikeina - Paavalin perus pessimistinen dualismi perustui Boussetin mukaan siihen laajalle levinneeseen ajattelu- ja elämäntyyppiin, joka ilmenee salaisuuskultteissa ja hermeettisissä kirjoituksissa. Tämän pessimistisen ajattelutavan mukaan pelastus ei koskaan voinut saavuttaa ihmisen luonnon kautta, edes jumalallisen avun kanssa, vaan vain täysin uudella alulla, joka tuotettiin korvaamalla vanha ihminen jumalallisella luonnolla. Bousset jatkaa, että apostoli Paavali laajensi tätä yliluonnollista käsitystä, tätä jumalallisen vallan käsitystä uudessa elämässä, paljon pidemmälle kuin kultin tai visionääristen kokemusten rajat; Hengestä tuli kristityn elämän hallitseva periaate; ei vain profetia, kieli, parantaminen ja muut, vaan myös rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, nöyryys, itsehillintä. Mutta Bousset väittää, että tämä Paavalin laajennus Hengestä toiminnassa ei sisältänyt pienintäkään heikkenemistä yliluonnollisuudesta, joka oli ominaista alkuperäiselle käsitykselle; Henki, joka tuotti rakkautta, iloa, rauhaa, ei ollut vähimmässäkään suhteessa ihmisen henkeen, niin kuin Henki, joka sai miehet puhumaan kielillä. Ja yliluonnollisuus, joka ilmenee tässä ylistetyssä muodossa, Bousset päättää, on johdettu hellenistisen ajan mystisestä pakanallisesta uskonnosta.

Tämä väite on jo käsitelty, ja sen heikkous on osoitettu. Paavalin opetus Hengen suhteen ei johtunut aikansa pakanuudesta. Mutta Boussetin teorian selitys ei ole vielä valmis. Henki, jonka Paavali toi kristityn elämän sisimpään, tunnistettiin Boussetin mukaan "Herran" kanssa (2. Kor. 11. 17). Tämä tunnistaminen vaikutti merkittävästi molempiin yhdistettyihin elementteihin; se vaikutti merkittävästi sekä "Herran" että "Hengen" käsitteeseen. Jos "Herra" tunnistettiin tai asetettiin hyvin lähelle Henkeä, ja jos Hengen toiminta ulottui koko elämään, niin "Herra" ei voinut enää olla Paavalille pelkästään seurakunnan kokouksissa läsnä oleva kultti-jumala. Päinvastoin, hänen oli oltava läsnä kaikkialla, missä Henki oli läsnä - toisin sanoen, hänen oli oltava se, jossa kristitty eli, liikkui ja oli olemassa. Näin Paavali pystyi muodostamaan hämmästyttävän ilmaisun "Kristuksessa" tai "Herrassa", jolle Bousset myöntää, ettei ole löydettävissä analogia pakanuudesta. Toisaalta, Bousset uskoo, että Hengen käsite muuttui välttämättä sen yhteydestä "Herran" kanssa. Tunnistamalla todellisen henkilön, joka oli elänyt vain muutamia vuosia aiemmin, "Henki" sai henkilökohtaisen laadun, jota se ei muutoin olisi omannut. Tai toisin sanoen, Paavalin ilmaisu "Herrassa" ei ole täsmälleen sama kuin ilmaisu "Hengessä"; sillä se omistaa erikoisen henkilökohtaisen luonteen. "Tämä merkittävä abstraktion ja persoonallisuuden sekoitus", sanoo Bousset, "tämä uskonnollisen periaatteen yhdistäminen henkilöön, joka oli kävelenyt tässä maailmassa ja kärsinyt kuoleman, on ilmiö, jolla on erikoinen voima ja omaperäisyys."

Tässä vaiheessa Bousset on vaarassa olla uskollinen jälleenrakennuksensa periaatteille; hän on vaarassa yhdistää Paavalin uskonnon Jeesuksen konkreettiseen persoonaan. Mutta hän huomaa vaaran ja välttää sen. Ei pidä olettaa, hän sanoo, että Paavalilla oli hyvin selkeä käsitys historiallisen Jeesuksen ominaisuuksista. Sillä jos hänellä olisi ollut tällainen käsitys, hän ei koskaan olisi voinut yhdistää Jeesusta abstraktioon, kuten Hengelle. Kaikki, mitä hän oli kiinnostunut, oli se, että Jeesus oli elänyt ja erityisesti että Hän oli kuollut.

Silti näiden paljaiden tosiasioiden ajatellaan riittäneen antamaan Paavalin käsitykselle Hengestä ja Herrasta sen erityisen henkilökohtaisen laadun, joka herättää Boussetin ihailun! Totuus on, että Bousset löytää itsensä tässä vaiheessa vaikeuden edestä, joka kohtaa jokaista Paavalin uskonnon luonnollista selitystä. Ongelmana on, että läheinen yhteys Paavalin ja historiallisen Jeesuksen välillä on historioitsijan mukaan välttämätön antaakseen Paavalin suhteelle Kristukseen sen lämpimän, henkilökohtaisen laadun, joka loistaa jokaisella Paavalin kirjeiden sivulla; taas toisaalta, suuri etäisyys Paavalin ja historiallisen Jeesuksen välillä on yhtä välttämätön, jotta Paavalia ei olisi rajoittanut historiallinen perinne Jeesuksen korottamisessa jumalalliseen arvokkuuteen ja Hänen yhdistämisessään Jumalan Henkeen.

Moderni kritiikki on vaihdellut näiden kahden vaatimuksen välillä; se yrittää säilyttää kummankin oikeudet. Bousset on enemmän vaikuttunut jälkimmäisestä vaatimuksesta; Wernle, hänen vastustajansa, on enemmän vaikuttunut entisestä. Mutta molemmat ovat yhtä lailla väärässä. On todella vain yksi tie ulos vaikeudesta. Se on vanha tie ja radikaali tie. Mutta tiedemaailma saattaa palata siihen lopulta. Perusvaikeus selittää paulinismin alkuperää ei koskaan katoa, kun se jätetään huomiotta; se ei koskaan anna periksi minkäänlaisille kompromisseille. Se katoaa vasta, kun Jeesus tunnustetaan todella sellaiseksi, kuin Paavali olettaa Hänen olevan ja mitä kaikki evankeliumit edustavat Häntä olevan - iäinen Jumalan Poika, joka tuli maahan ihmiskunnan lunastamiseksi, nyt jälleen istuu kirkkautensa valtaistuimella ja työskentelee opetuslastensa sydämissä Hengensä kautta, niin kuin vain Jumala voi tehdä. Sellainen ratkaisu ei ole koskaan ollut niin epäsuosittu kuin se on tänään. Sen hyväksyminen edellyttää Kopernikaanista vallankumousta monissa ihmisen ajattelun ja elämän alueilla. Mutta tällaisen hyväksynnän kieltäminen on jättänyt historiallisen ongelman, jota ei ole toistaiseksi ratkaistu.

Tietyssä vaiheessa Bousset myöntää, että Paavalin uskonto perustui historialliseen tosiasiaan. Se perustui Jeesuksen kuolemaan. Mutta Bousset uskoo, että Paavalin tulkinta Jeesuksen kuoleman suhteen sai tärkeimmät yksityiskohdat nykyisestä pakanuuskonnosta; Paavalin käsitys kuoleman ja ylösnousemuksen kanssa Kristuksen yhteydessä muodostui laajalle levinneen pakanuuskontion kuoleman ja ylösnousemuksen jumalan vaikutuksesta. Tämä väite on tullut varsin yleiseksi äskettäisten tutkijoiden keskuudessa; tukea sille on kerännyt M. Brückner kätevään muotoon. Mutta tosiasiassa todisteet väitteen tueksi ovat hyvin heikkoja. Hellenistisen uskonnon tarkastelu, joka yritettiin luvussa VI, paljasti todella, että tietyt jumalat, erityisesti Attis, Adonis ja Osiris, edustivat ensin kuolevana ja sitten elvyttäjinä. Näiden hahmojen samankaltaisuus toisiinsa voidaan ehkä selittää olettamuksella, että ne kaikki olivat alun perin kasvillisuuden jumalia, joiden kuolema ja elpyminen edustivat kasvillisuuden kuihtumista syksyllä ja sen uuttautumista keväällä. Ensisijaisesti vaikuttaa siltä, että rinnastus näiden jumalien ja Jeesuksen välillä voi tuntua silmiinpistävältä. Jeesus edustettiin myös kuolevana ja palaavana elämään. Mutta mikä on rinnastuksen merkitys? Voiko se tarkoittaa, että koko Uuden testamentin tarina Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen on johdettu näistä kasvillisuuden myyteistä? Näin on päätellyt tietyt modernit tutkijat. Mutta tietysti tämä johtopäätös on absurdia, eikä Bousset sitä suosittele. Uskon ylösnousemukseen hänen läheisten ystävien keskuudessa on liian vankka, jotta sitä voitaisiin horjuttaa pakanuuskon myytin riippuvuudella. Näin ollen Jumalan ja pakanuuskonnon myytin välinen rinnastus osoittautuu liian suureksi. Jos se todistaa jotakin, se osoittaa, että Uuden testamentin tarina ylösnousemuksesta on johdettu pakanuuskon myytistä. Mutta tällaista näkemystä ei ole esittänyt yksikään vakava historioitsija. Siksi on myönnettävä, että rinnastus uskonnon välillä, jonka mukaan Adonis ja Osiris ja Attis kuolivat ja nousivat ylös, ja uskonnon välillä, jonka mukaan Jeesus kuoli ja nousi ylös, ei syntynyt riippuvuudesta toisesta tarinasta. On siis tunnustettava, että rinnastus ei aina merkitse riippuvuutta. Ja jos se ei tee niin yhdessä kohdassa, ehkä se ei tee niin muissakaan.

Mutta Bousset vaatii, että vaikka Uuden testamentin tarina Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen ei ollut alun perin tuotettu pakanuuden myytistä, kuitenkin pakanuuden käsityksen vaikutus teki itsensä tuntuvaa siinä tulkinnassa, jonka Paavali antoi tarinalle. Paavali uskoi, että kristitty jakaa Kristuksen kohtalon - kuoli Kristuksen kanssa ja nousi Kristuksen kanssa. Mutta samanlainen käsitys ilmenee myös pakanuuden uskonnoissa. Klassinen ilmaisu tästä ajatuksesta löytyy usein siteeratuista sanoista, jotka Firmicus Maternus on kertonut: "Olkaa hyviä, pyhittäjät, koska jumala on pelastettu; meillä tulee olemaan pelastus vaivoista."

Mutta on muistettava, että Firmicus Maternuksen todistus on hyvin myöhäinen, ja että todisteet käsityksen levinneisyydestä varhaisessa ajassa ovat jonkin verran niukat.

Viimeaikaiset kirjoittajat ovat esittäneet näihin asioihin liittyen erittäin lujaa väitteitä, jotka ovat hämmästyttävän lujaa. Tavanomaiset lukijat saattavat saada vaikutelman, että tutkija pystyy rekonstruoimaan kuolevan ja nousevan jumalan käsitteen ja jumalanpalvelijoiden osuuden kuolemaan ja ylösnousemukseen perustuen laajaan tietovarantoon, joka on saatavilla lähteistä. Totuus on kuitenkin se, että näin ei ole. Saatavilla oleva tieto tästä käsitteestä on hyvin niukkaa ja pääosin peräisin pitkän ajan kuluttua Paavalin ajasta. Olisi liioiteltua väittää, että kuolevan ja nousevan jumalan käsite, jolla on uskonnollinen merkitys, ei ollut olemassa ennen Paavalin aikaa. Esimerkiksi egyptiläinen teksti, jonka Er-man on lainannut, tekee palvojan hyvinvoinnin riippuvaiseksi Osiriksen hyvinvoinnista: "Niin kuin Osiris elää, niin hänkin elää." On hyvin todennäköistä, että samanlaiset käsitteet liittyivät myös Attiksen ja Adoniksen suremiseen ja myöhemmin iloitsemiseen. Jos käsite oli olemassa ennen Paavalin aikaa, se ei suinkaan tarkoita, että se oli yleinen. Sen levinneisyys on varmasti liioiteltu viime vuosina. Tällaisia liioitteluja vastaan J. Weiss - joka ei varmasti ole epäiltyjen olevan ymmärtämättömiä vertailevan uskontotieteellisen menetelmän soveltamiseen Uuteen Testamenttiin - on osuvasti kiinnittänyt huomion 1. Kor. 1: 23. Kristus ristiinnaulittuna, Paavali sanoo, oli "pakanoiden silmissä typeryyttä". Se ei näytä siltä, että pakanat, joiden keskuudessa Paavali työskenteli, olisivat olleet kovin tuttuja kuolevan jumalan käsitteen kanssa. Jos Brücknerin väitteet olisivat oikein, jos kuolevan jumalan käsite olisi ollut yhtä yleinen Paavalin aikana kuin Brückner olettaa, risti ei olisi ollut "pakanoiden silmissä typeryyttä"; päinvastoin, se olisi tuntunut pakanoiden silmissä olevan luonnollisin asia maailmassa.

Mutta vaikka varhainen kuolevan ja nousevan jumalan käsitteen, sen uskonnollisen merkityksen kanssa, leviäminen olisi paremmin vakiintunut kuin se on, Paavalin riippuvuus tästä käsitteestä ei suinkaan ole todistettu. Sillä Paavalin käsite on täysin erilainen. Yksi ero on tietysti aivan ilmeinen ja yleisesti tunnustettu - Paavalin Kristus on kuvattu kuolevan vapaaehtoisesti ja kuolevan ihmisten tähden. "Hän rakasti minut", sanoo Paavali, "ja antoi itsensä minun tähden." Tässä ei ole mitään vastaavaa käsitystä pakanain uskonnoissa. Osiris, Adonis ja Attis joutuivat kohtalonsa uhriksi; Jeesus antoi henkensä vapaasti. Ero on hämmästyttävä; se koskee Paavalin uskonnon ydinasiota. Miten ero syntyi? Mistä Paavalin käsitys Kristuksen armosta tuli? Tuli se Jeesukselta itseltään? Tuli se Paavalin tiedosta Jeesuksen luonteesta? Oletus saattaa tuntua luonnolliselta. Mutta valitettavasti Boussetin näkökulmasta se on hylättävä. Sillä jos Paavali olisi tiennyt Jeesuksen todellisen luonteen, miten hän olisi voinut olettaa, että Jeesus, pelkkä ihminen, oli taivaan Herra?

Toinen ero on vielä perustavanlaatuisempi. Paganisten jumalien kuolema ja ylösnousemus oli asia, joka kuului kulttiin; Paavalin Kristuksen kuolema ja ylösnousemus oli historiallinen tosiasia. On havaittu hellenistisen uskonnon katsauksessa, että paganistisissa uskonnoissa kultit olivat paljon kiinteämpiä kuin myytit; nykyaikaisten tutkijoiden mielestä myytit johdettiin kulteista eikä päinvastoin. Niinpä "kuolevan ja nousevan jumalan" tapauksessa hämmästyy ennen kaikkea myyttien täysin nestemäinen luonne. Attiksen tarina esimerkiksi kerrotaan monissa erilaisissa muodoissa, eikä näytä olleen pienintäkään mielenkiintoa Attiksen palvojien keskuudessa aitouden selvittämiseen jumalan kuoleman ja ylösnousemuksen suhteen. Erityisesti jumalan "ylösnousemus" näkyy Attiksen, Adoniksen ja Osiriksen myyteissä vain vähän. Vain kultissa tapahtui todellinen kuolema ja ylösnousemus. Joka vuosi maaliskuussa Rooman Attiksen palvojat näkivät ensin jumalan makaavan kuolleena, niin kuin hänet edusti kuusi, ja sitten iloitsivat hänen ylösnousemuksestaan. Kuolema ja ylösnousemus eivät olleet juuri käsitetty tapahtumiksi, jotka olivat tapahtuneet kerran ja kaikeksi ajaksi aikoinaan. Ne ajateltiin pikemminkin tapahtuvan jokaisella festivaalin juhlalla.

Paavalin käsitys Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta on täysin erilainen. Bousset on osittain hämärtänyt eron; Bousset yrittää osoittaa, että Paavalin käsitys uskovan kuoleman ja ylösnousemuksen kanssa Kristuksen mukaan oli peräisin sakramenttien juhlasta. Mutta tämä voisi olla vain radikaali virhe. Mitä selkeintä on kaikissa kirjeissä, on Paavalin viestin historiallinen luonne. Paavalin uskonto oli juurtunut tapahtumaan, ja sakramentit olivat yksi tapa esittää tapahtuman merkitys. Tapahtuma oli Kristuksen lunastustyö hänen kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan..

Tässä piileksii syvin ero Paavalin ja nykyisen uskonnon välillä. Paavalaisuus ei ollut filosofia; se ei ollut joukko ohjeita maailman kurjuudesta pakenemiseksi; se ei ollut kuvaus siitä, mikä on aina ollut totta. Päinvastoin, se oli kuvaus jostakin, joka oli tapahtunut. Lisäksi tapahtunut asia ei ollut piileksynyt kaukaisessa menneisyydessä. Sen kuvaus ei kehittynyt oikeuttamaan olemassaolevia uskonnollisia muotoja. Päinvastoin, Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus, johon Paavalin evankeliumi perustui, oli tapahtunut vain muutamia vuosia aiemmin. Ja tosiasiat voitiin todeta riittävällä todistuksella; silminnäkijöitä voitiin kysyä, ja Paavali vetoaa yksityiskohtaisesti silminnäkijöihin. Yksi kohta, 1 Kor. xv. 1-8, on riittävä asettamaan hämmästyttävän kuilun Paavalin Kristuksen ja pakanajumalien pelastajien välille. Mutta Paavalaisuuden luonne ei riipu yhdestä kappaleesta. Kaikkialla kirjeissä Paavali panostaa koko elämänsä siihen, mitä hän sanoo Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen totuudesta. Evankeliumi, jonka Paavali saarnasi, oli kuvaus jostakin, joka oli tapahtunut. Jos kuvaus oli totta, Paavalaisuuden alkuperä selittyy; jos se ei ollut totta, Kirkko perustuu selittämättömään virheeseen.

Jälkimmäistä vaihtoehtoa on tutkittu edellisessä keskustelussa. Jos Jeesus ei ollut se jumalallinen Vapahtaja, jonka Paavali sanoo hänen olevan, miten Paavalin pelastuksen uskonto syntyi? Kolme suurta hypoteesia on tutkittu ja on havaittu puutteellisiksi.

On osoitettu, että Paavalaisuus ei perustunut modernin naturalismin Jeesukseen; jos Jeesus oli vain mitä modernit naturalistiset historioitsijat edustavat hänestä, niin se, mikä on todella erottuvaa Paavalista, ei johdu Jeesuksesta. Tämän tosiasian vahvistaminen on ollut Wreden ja Boussetin merkittävä saavutus. Mutta jos se, mikä on olennaista Paavalaisuudessa, ei johdu Jeesuksesta, mistä se sitten johtuisi?

Se ei johdu, niin kuin Wrede uskoi, kristinuskoa edeltäneistä apokalyptisista Messias-käsityksistä; apokalyptinen Messias ei ollut palvelemisen kohde, eikä elävä henkilö, jota voi rakastaa. Se ei johdu pakanuudesta, Boussetin loistavan hypoteesin mukaisesti; pakanainfluenssi on suljettu pois Paavalin omasta todistuksesta, ja pakanaparalleelit romahtavat täysin. Mutta vaikka paralleelit olisivat kymmenen kertaa lähempänä kuin ne ovat, ongelman ydin ei edes olisi koskettu. Ongelman ydin löytyy Paavalin suhteesta Kristukseen.

Sitä suhdetta ei voida kuvata pelkällä yksityiskohtien luettelolla; sitä ei voida redusoida alempiin termeihin; se on absoluuttisesti yksinkertainen ja jakamaton asia. Paavalin suhde Kristukseen on rakkauden suhde; ja rakkaus on olemassa vain henkilöiden välillä. Se ei ole ideoiden ryhmä, joka on selitettävä, jos Paulinismi on selitettävä, vaan Paavalin rakkaus hänen Vapahtajaansa kohtaan. Ja tämä rakkaus on juurtunut, ei siihen mitä Kristus oli sanonut, vaan siihen mitä Kristus oli tehnyt. Hän "rakasti minut ja antoi itsensä minun vuoksi." Siinä on Paavalin uskonnon perusta; siinä on koko kristinuskon perusta. Tämä perusta on vahvistettu Jeesuksen kertomuksella, joka on annettu evankeliumissa, ja annettu todella kaikissa lähteissä. Se on vastakkainen vain nykyaikaisille rekonstruoinneille. Ja nämä rekonstruoinnit ovat kaikki romahtamassa. Paavalin uskonto ei perustunut juutalaisuudesta tai pakanuudesta johdettuihin ideoihin.

Se perustui historialliseen Jeesukseen. Mutta historiallinen Jeesus, johon se perustui, ei ollut nykyaikaisen rekonstruoinnin Jeesus, vaan koko Uuden Testamentin ja kristillisen uskon Jeesus; ei opettaja, joka säilyi vain hänen opetuslastensa muistossa, vaan Vapahtaja, joka hänen lunastustyönsä jälkeen oli vielä elossa ja voitiin vielä rakastaa.

John Gresham Machen (1881-1937) oli amerikkalainen presbyteerinen Uuden testamentin tutkija, joka johti kapinaa modernistista teologiaa vastaan Princetonissa ja perusti Westminsterin teologisen seminaarin sekä Ortodoksisen presbyteerisen kirkon.