Tyttäret, epätoivo, pelko ja pelastus

Tytöt, epätoivo, pelko ja pelastus

Luukas 8:40-56

Kirjoittanut tohtori Jonathan Pennington

Meidän tämän aamun kirjoituksemme on Luukas 8:40-56. Jos pystyvät, voisitteko te kaikki seistä Jumalan sanan lukemisen aikana?

Kun Jeesus palasi, väkijoukko tervetti hänet, sillä he odottivat häntä kaikki. Silloin mies nimeltä Jairus, synagogan johtaja, tuli ja heittäytyi Jeesuksen jalkain, pyytäen häntä tulemaan taloonsa, koska hänen ainoa tyttärensä, noin kaksitoistavuotias tyttö, oli kuolemaisillaan.

Kun Jeesus oli matkalla, väkijoukko melkein murskasi hänet. Ja siellä oli nainen, joka oli kärsinyt verenvuodosta kaksitoista vuotta, mutta kukaan ei ollut voinut parantaa häntä. Hän tuli Jeesuksen taa ja kosketti hänen viitan reunaa, ja heti hänen verenvuotonsa tyrehtyi.

"Kuka kosketti minua?" Jeesus kysyi.

Kun he kaikki kiistivät, Pietari sanoi: "Mestari, ihmiset tungoskelevat ja painavat sinua vastaan."

Mutta Jeesus sanoi: "Joku kosketti minua; tiedän, että voima on lähtenyt minusta."

Silloin nainen, nähdessään ettei hän voinut jäädä huomaamatta, tuli vapisten ja heittäytyi hänen jalkainsa luo. Kaikkien ihmisten läsnäollessa hän kertoi, miksi hän oli koskettanut häntä ja kuinka hän oli välittömästi parantunut.

Silloin hän sanoi hänelle: "Tytär, sinun uskosi on parantanut sinut. Mene rauhassa."

Kun Jeesus puhui vielä, joku tuli Jairuksen, synagogan johtajan, talosta. "Tyttäresi on kuollut", hän sanoi. "Älä vaivaa opettajaa enää."

Kuvitellessään tämän, Jeesus sanoi Jairukselle: "Älä pelkää; usko vain, niin hän paranee."

Kun hän saapui Jairuksen taloon, hän ei sallinut kenenkään mennä hänen kanssaan sisälle paitsi Pietarin, Johanneksen, Jaakobin ja lapsen isän ja äidin. Sillä välin kaikki ihmiset valittivat ja itkivät häntä.

"Lopettakaa valittaminen", Jeesus sanoi. "Hän ei ole kuollut, vaan nukkuu."

He nauroittivat hänestä, tietäen että hän oli kuollut. Mutta hän otti hänet kädestä ja sanoi: "Lapsi, nouse ylös!" Hänen henkensä palasi, ja heti hän seisoi ylös. Sitten Jeesus käski antaa hänelle jotakin syötävää.

Hänen vanhempansa olivat hämmästyneitä, mutta hän käski heitä olla kertomatta kenellekään, mitä oli tapahtunut.

Tämä on Herran sana.

No, wow. Tämä on voimakas tarina. Tunnettu tarina. Todella, kaksi tarinaa kudottu yhteen. Ja osa syystä, miksi se on niin kuuluisa, on että Matteus, Markus ja Luukas kaikki kertovat sen samalla tavalla: yksi tarina alkaa, toinen keskeyttää sen, ja sitten ensimmäinen päättyy. Se on mitä tutkijat kutsuvat interkalaatioksi, mutta koska se on kreikkaa, minä pidän siitä kuin gyrosta - yksi kerros, sitten täyte, sitten lopullinen kerros.

Ja Luukas sijoittaa tämän "gyro-tarinan" koko sarjan kohtausten loppuun, jotka osoittavat Jeesuksen voiman tehdä hyvää. Takaisin luvussa 7, hän parantaa sadanpäällikön palvelijan kaukaa. Hän herättää lesken pojan. Hän antaa anteeksi syntisiä. Hän rauhoittaa myrskyn. Juuri ennen tätä, hän osoittaa vallan henkiseen maailmaan karkottamalla legioonan demoneita. Ja nyt, tämän sarjan Jeesuksen vallan kuvauksista päätökseen, saamme tämän kaksinkertaisen tarinan.

Mutta tässä on enemmän kuin vain kaksi tarinaa mashattu yhteen. Nämä tarinat peilaavat tahallisesti toisiaan. Voit kutsua sitä kahden tytön tarinaksi. Jairuksen tytär ensimmäisessä tarinassa, ja sitten tämä nainen - jota Jeesus kutsuu "Tyttäreksi" tärkeimmällä hetkellä.

Molemmat tyttäret ovat myös juutalaisen lain mukaan rituaalisesti epäpuhtaita - yksi kroonisen verenvuodon kautta, toinen kuoleman kautta. Me tulemme takaisin tähän asiaan.

Ja sitten on kaksitoista koskeva silmiinpistävä yhteys. Kaksitoistavuotias tyttö. Nainen, joka on kärsinyt kaksitoista vuotta. Tyttö syntyi vuonna, jolloin tämän naisen kärsimys alkoi. Näkymättömät langat sitovat heidän elämänsä yhteen, ja nyt - vaikka he luultavasti eivät koskaan tienneet toisistaan - he leikkaavat tänään, tässä hetkessä, kun molemmat tapaavat Jeesuksen ja muuttuvat täysin.

Perinteisesti tyttö tulee naiseksi kaksitoistavuotiaana. Joten meillä on täällä kaksi tytärtä, kaksi naista, joiden tarinat ovat sidoksissa toisiinsa. Ja nähdäkseni heidät yhdessä, luulen, että Jumalla on jotain syvällistä sanottavaa meille.

Heidän tarinoidensa järjestys on sama: epätoivo, kauhu ja pelastus. Se on liike, jota tulemme seuraamaan.

Joten jos sinulla on Raamattu - tai voit avata sellaisen - käänny Luukas 8:aan, alkaen jakeesta 40. Haluan hidastaa, kiinnittää huomiota ja käydä läpi, mitä tapahtuu, jotta voimme kuulla, mitä Jumalla on meille.

Ensimmäinen vaihe on epätoivo.

Jeesus on palannut siitä oudosta retkestä opetuslastensa kanssa, jossa hän tapasi ja paransi demonin. Nyt hän on takaisin asutulla alueella, ja kaikki etsivät häntä. He ovat kuulleet hänen opettavan. He ovat nähneet hänen parantavan. He tietävät, että jotain Jumalan läsnäolosta lepää hänellä. Joten väkijoukko painaa sisään.

Mutta tässä väkijoukon keskellä tie avautuu. VIP saapuu: Jairus, synagogan johtaja. Kunnioitettu, arvokas mies. Ja miten hän lähestyy Jeesusta?

Hän kaatuu Jeesuksen jalkain ja rukoilee häntä.

Luukas käyttää tätä kuvaa yhä uudelleen - kaatuminen Jeesuksen jalkain - ruumiillistumana epätoivosta. Se on tahatonta. Se tapahtuu, kun pohja putoaa pois.

Minulla ei ollut koskaan ollut sellaista kokemusta ennen kuin pari kertaa viimeisen vuosikymmenen aikana - yksi kerran syvän ahdistuksen ja epäoikeudenmukaisuuden aikana, jolloin kirjaimellisesti romahdin maahan. Ja sitten tänä vuonna, vaimoni aivokasvaimen leikkauksen jälkeen, noin kahdeksantoista tuntia myöhemmin, kun hän oli sietämättömässä kivussa ja me luulimme, että loppu oli tullut - en voinut olla menemättä makaamaan hänen viereensä. Jotkut teistä ovat olleet siellä. Jotkut teistä eivät ole. Mutta se on universaali inhimillinen ilmentymä epätoivosta.

Ja miksi Jairus on epätoivoinen? Koska hänen ainoa tyttärensä - hänen arvokas kaksitoistavuotias - on kuolemassa. Ei vain sairas. Ei vain huolestuttava vanhempiaan niin kuin lapset usein tekevät. Hän on kuolemassa.

Ja niin hän on tuhoutunut.

Ja jos katsot vain noita ensimmäisiä kahta jäsentä - jäseniä 41 ja 42 - niin paljon ahdistusta, niin paljon kipua, niin paljon pelkoa on pakattu niihin, että on helppo lukea ohi tunteellisen painon siitä, mitä tämä mies kokee. Jeesus, jota me jatkuvasti näemme vuotavan täynnä myötätuntoa, sanoo kyllä. Hän menee Jairuksen kanssa. Ja jäsenten 42 loppu muistuttaa meitä jälleen, että väkijoukot murskaavat häntä. Kaikki haluavat olla lähellä häntä.

Sitten jäsen 43 esittelee keskeytyksen:

Siellä oli nainen, joka oli kärsinyt verenvuodosta kaksitoista vuotta, mutta kukaan ei voinut parantaa häntä.

Markus lisää, että hän oli kuluttanut kaiken, mitä hänellä oli, lääkäreihin, ja sen sijaan, että hänestä tuli parempi, hänestä tuli vain pahempi.

Jairuksen kanssa näemme akuutin epätoivon - äkillisen kriisin. Tämän naisen kanssa näemme kroonisen epätoivon - kaksitoista pitkää vuotta kärsimyksiä. Ja Levitikon 15 mukaan, olkoon hänen lääketieteellinen tilansa mikä tahansa, se asetti hänet rituaalisesti epäpuhtaan luokkaan. Ei syntinen. Ei syyllinen. Mutta erotettu. Leikattu pois.

Ja koska hänen tilansa ei koskaan päättynyt, erottaminen ei koskaan päättynyt. Kaikki, mitä hän kosketti, voisi tulla epäpuhtaaksi. Kuka tahansa, jota hän hipaisi. Hän ei voinut palvoa temppelissä. Hän luultavasti ei voinut edes tulla Jerusalemiin. Hän oli eristetty. Yksin. Köyhä. Ulkopuolinen.

Yritä kuvitella: kaksitoista vuotta ilman kosketusta. Kaksitoista vuotta ilman tervetuloa jonkun kotiin. Kaksitoista vuotta ilman yhteisöä.

Ja nyt—tässä—hän näkee tilaisuutensa. Väärä on valtava. Kaikki tungelevat. Kukaan ei näe mitään selvästi. Opetuslapset yrittävät hallita kaaosta. Ja hän ajattelee: Jos voin vain päästä tarpeeksi lähelle… kukaan ei huomaa minua. Kukaan ei tunnista minua. Jos voin vain koskea hänen viitan reunaansa… uskon, että paranen.

Nin hän liukuu väkijoukon läpi, luultavasti huppunsa laskettuna, ja ulottaa kätensä. Hän koskee hänen vaatteensa helmaa.

Ja heti—hän tietää. Hänen ruumiinsa kertoo hänelle. Niin kuin nivel napsahtaa paikoilleen. Tai niin kuin hetki, jolloin psykologinen taakka, jota et edes täysin ymmärtänyt, yhtäkkiä kevenee ja tajuat, kuinka raskas se oli ollut. Hän tietää, että on parantunut.

Minä kuvittelen, että hän tuskin uskoi sitä—ilo sekoittuneena epäuskoon, sekoittuneena pelkoon toivota uudelleen.

Tarina voisi olla päättynyt tähän. Monet tarinat päättyvät niin. Ihmiset tapaavat Jeesuksen, saavat parantumisen ja jatkuvat matkallaan. Ja Jairuksen kanssa Jeesus voisi yksinkertaisesti parantaa hänen tyttärensä kaukaa, niin kuin hän teki luvussa 7.

Mutta jotain odottamatonta tapahtuu. On toinen askel. Ei vain epätoivo ja pelastus—vaan kauhu.

Katsokaa:

"Kuka koski minuun?" Jeesus kysyi.

Kaikki kiistävät sen. Pietari sanoo, mitä yksikin meistä sanoisi: Mestari, kaikki koskevat sinua. Mutta Jeesus tietää, että jotain muuta on tapahtunut. Hän tietää, että voima on lähtenyt hänestä.

Ja tämä on outoa. Se on ainoa ihme, jossa joku koskee Jeesuksen vaatteisiin ja paranee. Se tuntuu melkein maagiselta, niin kuin parantava sauva tai kristalli fantasiakirjassa. Mutta näin ei ole. Tämä on henkilökohtaista. Tämä on uskoa. Siksi Jeesus tietää.

Loppujen lopuksi moni törmäsivät häneen. Vain yksi sai parantumisen.

Nyt naisen epätoivo muuttuu kauhuun. Hän oli toivonut pysyvänsä nimettömänä. Hän oli onnistunut siinä. Hän oli saanut parantumisen. Hän olisi voinut lipsua pois. Mutta Jeesus pysäyttää koko väkijoukon ja kysyy: Kuka kosketti minua?

Hänen hetkellinen ilonsa romahtaa pelokaksi. Kahdeksan vuoden häpeä, eristäminen, yksinäisyys - nyt paljastui. Hän on koskettanut Jeesusta, mahdollisesti tehden hänet epäpuhtaaksi. Hän oli tehnyt sen salaa. Ja nyt hän seisoo Jumalan miehen edessä, jolla on käsittämätön valta.

Jaakson 47:

Sitten nainen, nähdessään ettei hän voinut jäädä huomaamatta, tuli vapisten ja heittäytyi hänen jalkojensa luo. Kaikkien ihmisten läsnä ollessa hän kertoi, miksi hän oli koskettanut häntä ja kuinka hän oli välittömästi parantunut.

Aivan kuten Jaarus, hän heittäytyy Jeesuksen jalkojen luo. Mutta ei vain epätoivossa - myös kauhussa. Hänellä ei ole aavistustakaan, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kaikki, mitä hän voi tehdä, on olla rehellinen ja heittää itsensä hänen eteensä.

Ennen kuin kuulemme Jeesuksen vastauksen, katso Jaakson 49:

Kun Jeesus puhui vielä, joku tuli Jaaruksen talosta. "Tyttäresi on kuollut", hän sanoi. "Älä vaivaa opettajaa enää."

Niin kuin naisen tarina siirtyy epätoivosta iloon, sitten kauhuun, Jaaruksen tarina siirtyy myös epätoivosta kauhuun. Hän näkee lähettilään. Hän kuulee kylmät sanat.

Ja jos yrität kuvitella Jaaruksen tilannetta tässä - todella kuvitella sitä - voit tuntea jännityksen. Hän on epätoivoinen. Hän on pyytänyt Jeesusta tulemaan. Jeesus on suostunut. Mutta väkijoukko hidastaa kaikkea. Ihmiset painuvat häntä ympäröivältä kaikilta puolilta. Ja Jaaruksen on täytynyt ajatella: Herra, kiitos - tyttöni on kuolemassa. Meillä ei ole aikaa tähän.

Ja sitten Jeesus pysähtyy.

Ja tämä nainen - outolainen - tulee eteen ja heittäytyy hänen polviensa luo. Ja kaikki, mitä Jaarus voi ajatella, on: Meillä ei ole aikaa tähän. Tyttöni on kuolemassa. Kiitos, Herra, meidän on mentävä.

Ja sitten, keskellä tätä piinaavaa viivytystä, hän kuulee kylmät sanat:

"Tyttérsi on kuollut.

Älä vaivaa opettajaa enää."

Se kaikuu Marian ja Martan surun Johannes 11, kun heidän veljensä kuoli ja Jeesus ei ollut saapunut ajoissa.

Molempien tarinat ottavat käänteen, jota emme odota. Ne siirtyvät kauheasta pahempaan. Toivottomuudesta pelkoon.

Mutta nämä kaksi tyttöä ovat kohta kokemassa jotakin muuta. Ja tässä on se kolmas liike - pelastus - joka ryntää sisään.

Palaataan vuotavaan naiseen. Hän vapisee Jeesuksen jalkain, luultavasti peläten, että hän voisi ottaa parantamisen takaisin tai häpeyttää hänet julkisesti tai parhaimmillaan sanoa: Hieno, voit pitää sen, mutta mitä teit, oli väärin.

Mitä hän sanoo?

Jaake 48:

Tyttäreni, sinun uskosi on parantanut sinut.

Mene rauhassa.

Sen sijaan, että hän nuhtelisi häntä, sen sijaan, että hän vetäisi voimansa takaisin, hän siunaa häntä. Hän kutsuu häntä tyttäreksi - sanaa, jota Jeesus ei koskaan käytä kenellekään muulle evankeliumissa. Ja hän lähettää hänet rauhaan.

Ja tämä osoittaa meille jälleen: tämä ei ollut taikuutta. Tämä ei ollut parantava amuletti hetki. Jeesus korostaa hänen uskoaan. Hän haluaa hänen - ja kaikkien muiden - ymmärtävän, mitä todella tapahtui.

Ja huomaa rinnakkaisuus Jairuksen kanssa. Heti jaakeessa 50, kun uutinen hänen tyttärensä kuoleman saapuu, Jeesus kääntyy hänen puoleensa ja sanoo:

Älä pelkää.

Usko, niin hän paranee.

Usko jälleen.

Ja niin tapahtuu. Jos katsot seuraavia jaakkeja, Jeesus menee Jairuksen taloon. Tyttö on kuollut. Kaikki tietävät sen. Hän ei anna joukon seurata - vain Pietari, Jaakob, Johannes ja vanhemmat. He menevät huoneeseen, jossa nuori tyttö makaa.

Matkalla Jeesus sanoo: "Miksi te itkette? Hän ei ole kuollut, vaan nukkuu." He nauravat hänelle. He tietävät kuoleman, kun näkevät sen. Mutta Jeesus tarkoittaa usein enemmän kuin hänen sanansa aluksi viittaavat.

Ja miksi hän sanoo tämän? Katso jae 56. Kun hän oli herättänyt hänet, hän käski heitä olla kertomatta kenellekään, mitä oli tapahtunut. Jeesus ei yritä kiihdyttää väkijoukkoa. Hän ei yritä saavuttaa suosiota tai aloittaa liikettä. Jos hän olisi halunnut kuuluisuutta, hän olisi tehnyt tämän ihmeen kadulla.

Hän toimii sääliin perustuen - puhtaasta, vilpittömästä säälistä. Hän palauttaa elämän tälle perheelle, mutta hän ei ole kiinnostunut spektaakkelista. Hän on tullut parantamaan, kyllä - mutta myös opettamaan, julistamaan valtakuntaa ja lopulta kuolemaan ja ylösnousemaan, aloittamaan uuden suhteen Jumalan ja ihmiskunnan välillä.

Joten epätoivo, joka muuttui kauhuun, muuttuu nyt pelastukseksi - molemmille tyttärille.

Ja mitä tämä tarkoittaa meille?

Kun pohdin tätä tarinaa tällä viikolla, ajattelin: yhdessä mielessä riittäisi yksinkertaisesti seistä ihmeissään. Nähdä Jeesuksen voima. Muistaa, että sama Jeesus, joka teki nämä asiat, on elossa tänään, läsnä meidän kanssamme, voimakas ja sääliin perustuva ja tarkoituksenmukainen.

Mutta haluan nostaa esiin kaksi lausetta - kaksi totuutta - jotka luulen Jumalan kutsuvan meitä näkemään.

Ensimmäinen:

Jumala haluaa, että me saamme täydellisemmän kuvan siitä, kuka Jeesus on ja mitä hän tekee ihmisille - meille.

Puhumme oikein Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta syntien anteeksiantamiseksi. Se on välttämätöntä. Ei-negotiable. Mutta se ei ole koko tarina.

Tarinat kuten tämä osoittavat, että Jeesuksen työ sisältää myös: * puhdistaminen, mikä on epäpuhdasta * häpeän poistaminen * kuoleman voittaminen * ihmisten pelastaminen epätoivoisista tilanteista * ihmisten palauttaminen yhteisöön

Molemmat tytöt palautetaan yhteisöihinsä. Aivan kuten aiemman tarinan demonisoitu. Tom Wright sanoo sen kauniisti: Jeesus likaa kätensä maailman ongelmilla. Hän tervetulee meidän pelokkaan kosketuksemme. Ja hän vastaa keskeisellä raamatullisella käskyllä: Älkää pelätkö.

Jeesus ei ainoastaan anna anteeksi syntejä - hän poistaa häpeän. Hän ei ainoastaan lupaa ikuista elämää - hän voittaa kuoleman. Hän ei ainoastaan sovita meidät Jumalan kanssa - hän palauttaa meidät toisiimme.

Ja tämä on edelleen totta tänään. Jotkut teistä täällä - tai katsomassa verkossa - tuntevat itsensä eristetyiksi. Häpeä. Katumus. Hämmennys. Ulkoapäin näyttää siltä, että kaikki on hyvin. Sisältä tunnet itsesi yksin.

Jeesus tuli paitsi antamaan anteeksi, myös palauttamaan sinut - itselleen ja toisille. Olkoonpä epäonnistumisesi julkisia tai yksityisiä, suhteellisia tai taloudellisia, sinun häpeäsi voidaan poistaa. Sinut voidaan palauttaa yhteisöön, jota kaipaat.

Eräs kommentaattori sanoi sen hyvin:

”Älä vaivaa opettajaa enää” ei ole koskaan oikea vastaus ongelmiimme.

Ehkä tänään tunnet itsesi toivottomaksi. Liian häpeissään. Liian rikki. Liian pitkälle mennyt.

Mutta ”älä vaivaa opettajaa enää” ei ole koskaan oikea vastaus.

Sama Jeesus, joka kosketti näitä ihmisiä, koskettaa meitäkin. Ja me haluamme olla kirkko, jossa tämä palauttaminen on tervetullutta. Sinun ei tarvitse saada elämäsi kuntoon ensin. Sinut on tervetullut palautettavaksi.

Ja kaikki tämä saavutetaan ei suoritusten, vaan uskon kautta - polvistumalla Jeesuksen jalkain, sydämessäsi tai kehossasi, ja tunnustamalla tarpeesi.

Mikä johtaa toiseen totuuteen:

Jumala käyttää epätoivoa ja pelkoa muuttamaan meitä - olkoonpä pelastus tulemassa tai ei.

Näissä tarinoissa pelastus tapahtuu. Mutta joskus se ei tapahdu. Ja silti Jumala käyttää epätoivoa ja pelkoa muuttamaan meitä - olkoonpä pelastus tulemassa tai ei.

Tällä viikolla minulla on ollut tilaisuus - osan siitä suunniteltu, suurimman osan siitä suunnittelematon - viettää paljon aikaa monien teidän kanssa. Aikaa ihmisille täällä, ihmisille kaukana. Aikaa pastoraalisena työnä, kuuntelemisena, tilan pitämisenä, neuvontana, rukouksena. Se on ollut erityisen raskas viikko - täynnä epätoivoisia tilanteita ja toivottomia tilanteita.

Olen ollut vanhimpien pyhien kanssa, jotka huolehtivat dementiaa sairastavista puolisoistaan samalla kun he itse kohtaavat syövän.

Olen ollut ihmisten kanssa, joiden elämä näyttää ulkopuolelta kiillotetulta, mutta on täynnä syyllisyyttä, ahdistusta ja katumusta.

Olen istunut ihmisten kanssa työpaikan menetyksen, rikkoutuneiden avioliittojen ja konfliktien keskellä aikuisten lasten kanssa, joita he eivät tiedä, miten navigoida.

Puhuin jopa opiskelijan ja ystävän kanssa, joka työskentelee henkilökunnassa Kristuksen liiton kirkossa Nashvillessä, missä traagiset tapahtumat tapahtuivat kuukausi sitten. Hän oli toimistossaan, kun se tapahtui - vain vähän säästyi - ja seisoi sitten pysäköintialueella todistaen raskasta jälkimaailmaa. Toivottomuus.

On yksi keskustelu, jonka haluan jakaa kanssanne, koska tämä henkilö pyysi minua niin. Chris antoi luvan jakaa sen. Muuten en olisi.

Se koskee veljeämme Andrew Toytä. Monet teistä tuntevat Andrewin ja Sarah Bethin. He ovat Sojournin jäseniä. Andrew on kamppaillut terveysongelmien kanssa pitkään, mutta viime viikkoina asiat ovat ottaneet erityisen vaikean käänteen. Hän on tällä hetkellä sairaalassa - hän saattaa katsoa nyt - Cincinnatista, ja häntä odottaa suuri leikkaus, johon liittyy merkittäviä komplikaatioita. Muutama päivä sitten hän kysyi lääkäreiltään hyvin suoraan: "Mitkä ovat mahdollisuuteni kuolla?" Ja vastaus ei ollut alhainen.

Joten meillä oli pitkä puhelinkeskustelu. Kuolema on hyvin todellinen hänelle nyt tavalla, jolla useimmat meistä elävät kieltäen. Puhuimme Luukas 18 - yhdestä suosikkikappaleistani - jossa Jeesus kertoo tarinan kahdesta miehestä, jotka rukoilevat: yksi luottavaisesti omaan oikeutensa, toinen tuskallisesti tietoinen omasta syntisyydestään ja rikkoutuneisuudestaan. Yksi sanoo: "Kiitos, että en ole kuin tämä mies." Toinen voi vain sanoa: "Jumala, armahda minua, syntistä." Ja Jeesus kysyy: Kumpi meni kotiin vanhurskautena?

Me puhuimme siitä. Me puhuimme Luukas 8:sta. Me puhuimme tästä tarinasta tänään. Ja ylistäkäämme Jumalaa Andrewin äänessä olevan armon vuoksi - yksinkertaisuudesta luottaa Jeesukseen pelon edessä, selkeydestä, joka tulee, kun kuolema ei ole teoreettinen, vaan mahdollinen. Tämä on epätoivon outo lahja. Pelon outo lahja. Se selventää, mikä on tärkeää. Se selventää, mihin elämä on tarkoitettu.

Ja voit liittyä rukoilemaan, että Jumala vapauttaisi hänet kokonaan - että Jumala säästäisi hänet ja hänen perheensä tältä kivulta. Jumala voi tehdä sen. Mutta Andrewin omien todistusten mukaan - mitä hän halusi minun sanovan teille - on tämä:

Jumala on läsnä hänen kanssaan tässä pelätessä tilanteessa, olkoon vapauttaminen tulossa tai ei.

Se on kaunista. Koska Jumalan kanssa asiat ovat erilaisia. Tietää, kuka Jumala on Vapauttajana - vaikka vapauttaminen viivästyy tai ei tule - muuttaa kaiken.

Rakkautan näitä jakeita Deuteronomiosta. Israel on ollut aavikolla neljäkymmentä vuotta - neljäkymmentä vuotta epätoivoa, pelkoa, menetystä ja kipua. Ja Mooses sanoo Deuteronomiosta 8:

Muistakaa koko tietä, jonka Herra Jumalanne on johdatellut teitä näiden neljänkymmenen vuoden ajan aavikolla, että hän nöyryyttäisi teitä, koettaakseen teitä tietääkseen, mitä teidän sydämessänne on... Ja hän nöyryyttäsi teitä ja antoi teidän noutaa, ja ruokki teitä manalla... että hän saisi teidät tietämään, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Herran suusta... että hän nöyryyttäisi teitä ja koettaisi teitä, tehdäkseen teille hyvää lopussa.

Se on selkeys, joka tulee aavikolla.

Se on selkeys, joka tulee epätoivossa.

Se on selkeys, joka tulee pelossa.

Henry David Thoreau kuuluisasti sanoi: "Useimmat miehet elävät hiljaisen epätoivon elämää." Hän jatkaa: mitä me kutsumme luopumukseksi, on todella vahvistunut epätoivo. Ja tiedostamaton epätoivo piileksii elämän huvitusten alla.

En tiedä, missä olet tänään. Tiedän, että monet teistä ovat toivottomuudessa. Jotkut teistä ovat pelossa. Jotkut teistä tuntevat tilanteen hyväksi — ja se on hyvä. Elämässä on kausia, jolloin lepäämme. Mutta ennemmin tai myöhemmin jokainen meistä kohtaa rajansa — kuolevaisuutemme, hallinnan puutteemme.

Ja Jumalan viesti tässä on, että sama Jumala, joka oli läsnä Jairuksen ja hänen tyttärensä sekä tämän verenvuotoa sairastavan naisen luona, on sama Jumala, joka ei ole muuttunut. Hän on läsnä nyt meidän kanssamme Jeesuksessa. Se on todella hyvä uutinen.

Missä tahansa olet tänään — tai jos ei tänään, niin ennemmin tai myöhemmin — kun kohtaat epätoivon ja pelon, on toivoa.

On toivoa, koska Jumala on läsnä kanssasi.

On toivoa, koska Jeesus tervetulee vapisevat.

On toivoa, koska usko — yksinkertainen, epätoivoinen usko — avaa oven hänen läsnäoloonsa.

Tohtori Jonathan T. Pennington on tällä hetkellä Uuden testamentin tulkinnan professori Southern Seminaryssa Louisvillessä, Kentuckyssa. Hän on myös säännöllisesti toiminut vierailevana professorina Reformed Theological Seminaryssa (Orlando), Southeastern Seminaryssa, The Village Church Institutessa (Dallas) ja The Institute of Biblical Studiesissa Orlandossa, FL sekä Morling Collegessa (Melbourne, Australia).

Tämä artikkeli perustuu tohtori Penningtonin saarnan sanatarkkaan tekstiin. Se on kevyesti muokattu Copilotissa sekä Third Millennium Ministries-henkisen teologisen henkilökunnan toimesta.